Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Alkusanat:



He sanovat että kaiken yli voi päästä. Kaiken voi unohtaa ja kaikesta selviää jos tarpeeksi yrittää. On vain taisteltava eteen päin. Aina löytyy uutta valoa, aina löytyy toivoa. Mutta kun kaikki mitä elämässäsi rakastat ja kaikki mistä oikeastivälität on viety, onko enää syytä jatkaa eteen päin? Jos ei ole mitään tai ketään jonka kanssa voisi iloita? Hämmentyä?Tai surra? Taidan olla oikea ihminen vastaamaan tuohun kysymykseen.
Ja vastaukseni on, että kun olet KAIKEN menettänyt, unohda. Unohda kaikki. Unohda ilo, unohda toivo, unohda rakkaus, suru, viha, epätoivo, ahdistus... Ole tunnoton. Niin voit jatkaa matkaa. Sillä tässä maailmassa on menetyksen jälkeen oltava tunnoton, sillä kuka haluaisi menettää uudelleen? Ja jos on tunnoton, ei voi välittää mistään, joten uusi menetys ei satukkaan.
Niin minä tein. Unohdon tunteeni, unohdin samalla koko maailman. Sillä tämä täysin paska ja koruton maailma elää tunteiden varassa. Ja jos ei ole tunteita, ei ole maailmaa. Ja sen jälkeen kun koko maailma on unohdettu on vain minä, yksin minä. Ja minä tein niin koska minä menetin, menetin kaiken.
Ja se oli heidän vikansa. Jos heitä ei olisi ollut, en olisi jäännyt vaille elämästi. Olisin yhä henkisesti elossa. He veivät minulta kaiken, mistä välitin, mitä rakastin. Ja niin minusta tuli tunteeton.
Tämä tarina ei ole sellainen Disneyn onnellinen prinsessa seikkaulu missä ihanat, väärin ymmärretyt ja onnettomat prinsessat menevät rikkaiden prinssien kanssa naimisiin ja saavat kaiken mitä haluavat. Ei, tämä tarina ei myöskään kerro onnellisista ja tunteellisista ihmisistä. Tämä kertoo kylmistä ja tunteettomista murhaajista jotka ovat menettäneet aivan kaiken ja elävät tunteettomasti.



Ensimmäinen luku: Aika
”Tapa se, hemmetti, tapa se!"
"Jos et tällä sekunnilla tapa sitä, tapan sen itse!"
"Ei helvetti hoida homma jo kotiin!"
En tiedä ketkä huutelivat taustalla kun siskoni Lunan pistooli osoitti jäniksen käpälään. En tiedä ketkä idiootit taas aukoivat päätään kun siskoni harjoitteli. Ainut mihin pystyin keskittymään oli se, että jos hän ei nyt osottaisi pistoolillaan ylemmäs, luoti lävistäisi jäniksen oikean käpälän, ei vasempaa.
Luna huokaisi ja laski aseen. Hän ei ikinä pystyisi keskittymään kun muut häiritsivät.
"Tiesin sen!" Huusi Liam, luokka MM-tason paskiainen. "Hän ei pystyisi satuttamaan edes hämähäkkiä joka voisi tappaa hänet!" Muu luokka räjähti suloiseen tekonauruun, vaikkea huomautuksessa ollut mitään hauskaa. He halusivat miellyttää häntä. Ja hän nautti huomiosta joka keskeytyi häneen.
"Liam, ole hyvä ja pidä suusi kiinni."
Hämmästyin kun kuulin Mayan sanovan jotakin. Maya harvoin puolusti ketään ellei kyse ollut tappelusta tai keikasta. Vielä hämmentävämpää oli se että hän puolusti MINUN pikkusiskoani.....
"Liam ole hyvä ja pidä suusi kiinni.." Liam sanoi matkien kimeästi Mayan ääntä ja ilmeillen typerästi. Muu luokka nauroi - kaikki paitsi me. Ja meihin minä luen itseni, sisareni Lunan, Mira Janen, Mayan, Melodien, Sophien, Joshin ja Miken.
"Mitä jos vedät aseen käteen ja yrität näyttää vetävältä?" Minä kysyin pilkallisesti.
Koko luokka räjähti nauruun tuplasti kovempaa kuin hänen surkeille läpilleen. Niin, vaikka Liam sanoisi mitä, hän ei koskaan olisi se joka naurattaisi porukkaa yhtä hyvin kuin minä. Minä nimittäin saisin vaikka kivi patsaan nauramaan kunnes kusisi housuun. Toisaalta, koko luokka pelkäsi Liamia (paitsi me), mutta vielä enemmän heitä pelotti vain yksi henkilö. Minä.
Joten, en ole varma oliko minunkaan läppäni kovinkaan hauska koska kuka tietää, että nauroivatko he vain siksi, että pelkäsivät suututtaa minut vai siksi, että se todellakin oli hauska? No, oli syy mikä tahansa yksi asia oli varma. He pelkäsivät minua. Voi juma miten epäselviä ajatukseni onkaan.
"Ehdotatko minulle kisaa, Rose?" Liam kysyi ja nakkeli hartioitaan.
Liam oli sellaiset satakahdeksankymmäntä senttiä pitkä, vanttera ja ruksettunut. Siis ihan tavallisen italialaisen pojan näköinen, mutta hänet erotti muista italian pojista vain muutama asia: Lukemattomat arvet tappeluiden, metsästyksien ja keikkojen jälkeen. Liamilla oli lyhyet ruskeat hiukset ja tappajan julma hymy. Hänen ruskeat silmänsä olivat armottomat ja ne viestittivät hidasta ja tuskallista kuolemaa. Hänen nenänsä oli murtunut lukeamattomia kertoja ja hänen leukansa oli avautunut vielä useammin. Hän oli murhaaja, kuten kaikki muutkin siinä huoneessa. Kaikki muut paitsi Luna.
"En minä EHDOTA, minä EHDOTTELEN." Taas naurua. Liamin kasvot punehtuivat, en tosin tiedä miksi. Halusiko hän todellakin olla hauskin ja muuttui punaiseksi koska ei ollut?
Hän kyyrisyi matalana kyyky asentoon, paino etummaisella jalalla ja takimmainen valmiina ponnistuksee. Minä taas laskin vartaloani hitusen alaspäin, valmiina hyppäämään ylös.
Luna pudisteli päätään kun tajusi kisan koittavan.
Huokailin mielessäni. Pikkusiskoni epäili minua aina. Vaikka olinkin tuhansia kertoja todistanut hänelle (ja kaikille muille) olevani hyvä taistelija ja soturi, hän epäili aina. Tosin, minun taitojani oli normaalia epäillä. Olin pieni, sataviisikymmentäkuusi senttiä ja hoikka. Minulla oli hentoruumiin rakenne ja usein nilkka tai ranne siteessä nyrjähdyksen takia. Vaaleat pitkät hiukseni ulottuivat selkään ja olivat usein letillä tai ponnarilla.
Juhlatilaisuuksissa ne olivat auki, aina. Minulla oli jäänsiniset kylmät silmät jotka enteili samoja asioita kuin Liamin (ja okei, kaikkien muidenkin murhaajien) silmät. Kipua, hidasta ja tuskallista kuolemaa, mutta ennen kaikkea vihaa. Minulla oli myös luonnottoman kalpea iho, mikä oli kauniissa, mutta silmiinpistävässä epäharmoniassa hiusteni ja silmieni kanssa. Ja minä en todellakaan näyttänyt muilta murhaajilta. He olivat tumma hiuksisia ja ruskea silmäisiä. Mutta se, etten näyttänyt kuuluvani tänne oli ehdottomasti vahvuuteni.
Luna sulki silmänsä jottei näkisi kisaa. Vaikka ele loukkasikin minua, ymmärsin häntä. Liam oli iso ja todella vahva. Minä olin pieni, eikä vahvuuteni todellakaan ollut fyysinen voima. Mutta koska olin pieni, olin myös nopea ja ketterä, toisin kuin Liam. Ja sitä paitsi, MINÄ en ollut koskaan hävinnyt yhtäkään taistelua oli kyse sitten harjoittelusta tai kuolemasta. Joten miten voisin hävitä kisan typerää poikaa vastaan?
"N...Y....T... NYT!" Huusi joku luokan perältä.
Aivan kuten arvelinkin Liam ponnisti takimmaisen jalan varassa matalaan jouksu asentoon ja alkoi juosta minua kohti. Loistavaa. Minä taas ponnahdin ylös päin niin, että pomppasin hänen ylitseen. Tiesin, että hän hämmentyisi siitä joten käännyin heti ympäri ja potkaisin häntä selkään. Hän kaatusi turvalleen ja muut nauroivat. Liam kompuroi ylös. Hän kääntyi minua kohti ja tuijotti minua murhanhimoisesti. Virnistin. Hän ei todellakaan ollut ainut joka himoitsi murhaa tässä huoneessa.
Aloimme molemmat juosta toisiamme kohti, mutta kun olin tarpeeksi lähellä kyykistyin ja kumarruin hänen jalkojaan kohti ja kamppasin hänet.
Se oli jo toinen kerta kun Liam sai nenilleen. Kirjaimellisesti. Tosin, hän kyllä ansaitsikin sen.
Hän kääntyi lattialla selälleen ja juuri kun hän oli nousemassa pystyyn, hyppäsin hänen päälleen. Siis todellakin hyppäsin. Ja kyllä, se oli äärimmäisen kuvottavaa ja epämielyttävää, mutta kisa on kisa ja Liam oli vihollinen.
Nappasin häntä tiukasti ranteista. Samassa ponnahdin ylös ja vedin hänet vaikeasti mukanani. Hän painautui henkäisten koko vartalon painollaan minua vasten joka aiheutti minulle auomaattisen oksennus refleksin.
Voi juma miten inhottavaa se oli. Välittämättä kuvotuksen tunteesta, potkaisin häntä uudelleen vatsaan monta kertaa. Joka kerta hänen vatsansa painui kiemuralle kivusta ja tuska väreili hänen kasvoillaan. Sen jälkeen en enää tiedä mitä tapahtui. Hetken aikaa olimme täysin normaalisti toistemme kimpussa, harjoittelimme mutta suunnilleen seitsemän minuutin jälkeen minä olin painanut hänet sainää vasten ja tikarini oli hänen kurkkunsa kohdalla.
Heti kun tunsin rakkaan tikarini kädessäni, Liamin aiheuttama kuvotus ikään kuin häipyi. En voi kiistää sitä etten rauhoittunut kun tikari oli lähelläni. Tai siis, ainahan tikarini oli lähelläni, mutta silloin kun tunsin sen. Heti kun tunsin sen kämmenessäni kaikki ikään kuin perääntyi. Kipu, tuska, inho, viha ja kaikki muutkin turhat tunteen katosivat ja tilalle tuli... Horros. Sellainen rauhoittava ja kaunis horros, horros joka ikään kuin piti minut poissa muiden tunteiden luota. En tuntenut mitään, en yhtään mitään. Rakastin horrosta, mutta se teki minut arvaamattomaksi ja vaarallisemmaksi kuin muulluin. En koskaan tiennyt mikä tunteen purkaus tulisi ilmoille kun tikari oli kädessäni. Voisin yht äkkiä vihata, surra tai.... Niin, ja jos jokin noista tunteista vain yhtäkkiä purkautuisi kuin pommi, voisin tappaa kenet tahansa. Sisareni, ystäväni itseni....
Niin, tikari oli ase jolla minä murhasin. Se oli aseeni, minun oma pikku kätyrini joka oli raastanut kurkkuja auki, tunkeutunut sydämiin ja.... Ja nyt se oli valmis raastamaan Liam Underwoothin kurkun auki. Ja sen se tekisikin. Sillä minä en tuntisi siitä minkään laista syyllisyyttä. Miksi tuntisin? Minut oli kasvatettu tähän.
Nostin katseeni tikaristani Liamin silmiin.
Ne tuijottivat minua kauhun ja pelon sekaisin tuntein. Hänen otsansa kimalteli hikipisaroista ja näin silmänurkastani kuinka hän pyyhki kämmeniään housuihinsa. Sitten minä tajusin. Hän tiesi, että minä aioin tappaa hänet.
Minä ja Liam emme tulleet toimeen. Vaikka kuinka yritimme, kaikki mitä teimme yhdessä päätyi tappeluun ja vakaviin vammoihin. Kaksi vuotta sitten olin murtanut häneltä selkärangan. Auts. Ja aina kun kisasimme yhdessä, uhkasimme aina tappaa toisemme. Koulussani tappouhkaukset otettiin harvoin tosissaan, mutta minun ja Liamin tapauksessa otettiin. Hyvä, itse asiassa, sillä vihasimme toisiamme niin paljon, että joku kaunis päivä voisi jomman kumman uhkaus toteutua. Ja koska me olimme palkkamurhaajia, eli yli-inhimillisiä, viha oli tarpeeksi voimakas syy tappaa joku. Ja kuten jo äsken sanoinkin, me vihasimme toisiamme.
Ohi kiitävän hetken ajan ajattelin miten upeaa olisi tehdä se. Miten helpompaa elämä olisi jos häntä ei olisi. Kukaan ei enää kiusaisi Lunaa, pilkkaisi hänen kiistämätöntä heikkouttaan. Kukaan ei enää ärsyttäisi minua tahalleen eikä minun pitäisi enää koskaan raahata ketään perässäni keikoilla. Kukaan ei olisi tielläni kun tappaisin. Siihen tarvittaisiin vain hellä törkkäys niin tikarini olisi jo läpäissyt hänen ihonsa.... Siihen tarvittaisi vain liike oikealle hänen ihonsa alla... Hän menehtyisi nopeasti veren vuotoonsa... Häntä ei ehtisi pelastaa kukaan... Se olisi niin helppoa... Liiankin...
Murhanhimo sai minusta vallan. Huulilleni ilmestyi ilkeää ilkeämpi hymy kun painoin tikaria hellästi ihon läpi. Punainen veri tihkui pienestä, melkein huomaamattomasta haavasta...
Liam nielaisi. Tunsin sen, koska tikarini ”väreili”. Liam tiesi mitä nyt seuraisi. Hän varmaan näki sen silmissäni. Hän näki sen murhanhimon silmissäni, näki sen horroksen kasvoillani. Horroksen joka meillä kaikilla oli kun meillä oli tilaisuus tappaa...
Luokka oli täysin hiljaa. Jokaisen kiihtyneen sydämen lyönnin kuuli, mutta yhden sydämen lyönti kuului selvemmin kuin kenenkään muun.
Tytön nimi oli Leah, ja hän oli Liamin kumppani, valittu. Eli toisen sanoen, he seurustelevat, ja vuosien kuluessa menevät naimisiin. Heidän kemiat ja geenit täsmäävät ja samoin luonteenpiirteet. He olivat jo nyt rakastuneita...
Vedin tikarin pois ja painoin käsivarteni hänen kurkulle. Hänellä oli silmät selällään kun hän tuijotti minua pelokkaasti.
"Antaa tämän olla viimeinen kerta kun sinä ärsytät minua. Seuraavan kerran tikarini viiltää kurrkusi auki, lupaan sen. Ja jätät Lunan rauhaan.” Minä sanoin jäätävästi.
Liam nyökkäsi hiukan ja minä hellitin käsivarteni otetta. Kun laskin käteni Leah syöksähti Liamin luo. Leah varmasti tiesi kuinka lähellä Liam oli menettä henkensä.
Kun hän oli poistunut luokasta katselin ympärilleni. "Onko jollain jotakin valittamista?" Kaikki pudistelivat päätään. Kaikki paitsi ystäväni. He hymyilivät minulle, ja minä heille. "Toivottavasti tarkoitatte sitä sillä nyt alkaa, SOTA!"



"Rakastan. RA-KAS-TAN sitä. Rakastan."
Sophie pudisteli päätään ja minä tirskahdin.
Melodie se aina jaksoi. Hän rakastui joka viikko uuteen poikaan ja unohti hänet viikon jälkeen kun vaihtoi uuteen. Sellainen oli meidän pikku-Mel.
"Mitä?" Kysyi Melodie ärtyneenä. Kummallista, sillä ärtyneisyys ei ollut yksi hänen monista tunteistaan. Yleensä hän oli iloinen, onnellinen, rauhallinen ja tappavan vaarallinen... muttei koskaan ärtynyt. "Kyllä minäkin voin rakastaa." Hän asetti kädet puuskaan ja tuijotti kiukkuisesti eteen päin.
"Mel, rakastut joka viikko uusin poikiin, vannot rakastavasi niitä 'IKUISESTI' ja kahden päivän päästä heidät löytää psygologin hoivilta koska särjit niiden sydämmet..."
"Sophie, tuo oli maailman epäselvin lause, mutta olet väärässä. Nyt minä olen ihan oikeasti rakastunut. Ja rakastan Mattia kunnes kuolen."
"Ja jos kuolemastasi on kyse, se tapahtuu kahden kuukauden kuluttua." Minä möläytin. Koko porukka hiljeni. He tujottivat minua suu auki ja Luna pukkasi minua kylkeen. "Mitäh?"
"Rosalie, sinä olet tosi kiva tyyppi ja silleen, mutta..." Sophie sanoi kaartelevasti.
"...Puheesi kuolemasta on välillä vähän...." Melodie jatkoi ja katsoi avuttomasti Sophieen.
"...Selkää karmivia..."
Mitä he tarkoittivat? Ai etten saisi puhua siitä kuinka kuolemme? Voi juma, jos se niin olisi, se oli täysin päätöntä! Mehän riskeerasimme elämämme koko ajan. Joka saamarin päivä, saamarin viikko ja perkeleen kuukausi... Ja tietysti joka vuosi. Ja mehän aiheutimme kuolemaa joka kuukausi, eikä siitä puhuttu kaartelevasti tai häveten. Päinvastoin! Sitä oikein tuotiin esille. Kuka murhasi kenet ja miten, miten paljon siitä tienasi...
Kun katsahdin Melodien silmiin ymmärsin.
"Ei hitto, Mel, anteeksi." Sanoin, vaikken tarkoittanut sanaakaan. Minä en nimittäin ollu kovinkaan kova pyytelemään anteeksi - saatikka sitten antamaan. Se ei oikein sopinut minulle... Aivan kuin mikään sopisi minulle.
"Ei se mitään, minä vain... Mikä tuo oli?" Hän kysyi yllättäen. Katoin häneen kummastuneena. Mistä hän oikein puhui?
Kun pudistelin päätäni hän kohotti kätensä. "Taas se kuului. Ihan tässä lähellä."
"Minäkin kuulin sen." Luna sanoi. Hänen äänensä värisi. Vaikka Luna on minua vain sallaiset kaksi minuuttia nuorempi minulla oli kova hinku suojella häntä kaikelta. Ja ainakun häntä pelotti (ja häntä muuten pelotti usein) minun teki suojella häntä vielä kovemmin.
"Va-varmaan se oli tuuli... Tai jonkun oppilaan pila..." Sophie sanoi jännittyneenä. He pälyilivät hermostuneina ympärilleen ja kuulin kuinka heidän sydämiensä syke yltyi.
"Mistä te puhutte?" Minä kysyin ja yritin estää ääntäni värisemästä.
Vihasin kun en huomannut jotakin tuollaista pikku ääntä. Jos on meneillään keikka eikä esimerkiksi huomaa ottaa kyseeseen pienintäkään ääntä kyseeseen, se voi koittua kohtaloksi. Siksi hoidimme keikat aina porukoissa. Joskus oli tietenkin poikkeuksia kuten viime...
En halunnut muistaa. Se sattui liikaa. Työnsin asian mielestäni ja keskityin.
"Kuulkaa nyt." Minä sanoin varmasti ja tuijotin heitä. "Tässä huoneessa on vain me neljä. Jos jokin tai joku olisi yllättäen päässyt sisälle - mikä on miltein mahdotonta - niin meillä on aseita ja toisemme. Eikä. Täällä. Ole. Ketään. Piste."
Luna rauhoittui heti. Hän luotti minuun ja kun sanoin ettei hätää ole hän uskoi minuun. Osittain pidin siitä, olihan hyvä että siskoni luotti minuun, mutta pieni osa minusta vihasi sitä. En tiedä miksi niin oli, jouhtuiko se esimerkiksi siitä mitä kaikkea salasin häneltä? Vai oliko se murhaajan vaisto?
Melodie ja Sophie tujottivat minua piktään. Mietin yrittivätkö he nähdä naamioni takana piili. Jos yrittivät, se oli heille turha toivo. Heistä kenenkään ei pitäisi koskaan oppia näkemään naamioni taakse ja niin kauan kun he eivät nähneet mitä sen takana piili, kaikki olisi hyvin. Itse asiassa paremmin kuin hyvin. Kaikki olisi loistavasti. Heistä kukaan ei voisi saada liian tiukkaa otetta minusta eikä sellaista tunne....
”Okei, uskon sinua.” Sophie sanoi. ”Mutta voidaanko silti lähteä, paikka karmii minua.”
”Tuota... Mitä jos tekisimme tänään jotakin? Koko porukka voitaisiin katsoa vaikka jokin elokuva ja...” Melodie sanoi haaveilevasti. Hän rakasti seuraa. Kun hänen ympärillään oli paljon ihmisiä hän pääsi omaan elementtiinsä eikä mikään estänyt häntä.
”Minä en pääse.”Luna sanoi ja tuijotti suorään minuun. Hänen vihreiden silmiensä savy ikään kuin tummeni kun hän siristi silmiään. Hänen ääneen hiipi kuvotuksen valtaama sävy kun hän selitti:”Minulla on tänään keikka.”
Jähmetyin.
Mitä hemmettiä? Koko koulu tiesti ettei Luna halunnut saada keikkoja , eli raa´asti sanottuna hän ei halunnut tehdä murhia. Yksi keikka tarkoitti iltaa ja yötä jolloin palkkamurhaaja hillui pitkin Italiaa ja murhasi ihmisiä. Hän sai siitä aivan mielettömästi rahaa ja MAINETTA. Mitä enemmän keikkoja, sitä enemmän sai kutsuja hienoisiin juhliin, tapasi upeita ihmisä, sai kalliita lahjoja... Ja Luna vihasi sitä.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Miksi hän ei pitänyt siitä? Siis, onhan se ihan ymmärrettävää että joku ei halua murhata ihmisiä. Mutta me emme koskaan murhanneet ketään... Viatonta. Yleensä kohteemme olivat pahoja liike-ihmisiä jotka tekivät hämäriä, tai raiskaajia tai... murhaajia. Mutta emme me viattomia tappaneet.
Peruin äskeisen heti mielestäni. 'Emme me viattomia tappaneet.' Mikä valhe! Jos joku yllättäen näki kuinka murhasimme jonkun oli KAIKKI silminnäkijät tapettava välittömästi. Jos silminnäkijä oli kuinka pieni tai nuori tahansa niin hänet oli... Silminnäkijöitä oli onneksi aika vähän. Yleensä olimme todella tarkkaavaisia, eikä meitä juuri nähty....


”Luna, missä lista on?” Minä kysyin huoneistossamme. ”Tarvitsen sen nyt.”
”Ai, oletko oikeasti menossa keikalleni?” Luna kysyin kummastuneena. Hän alkoi kaivella taskujaan löytääkseen sen pienen, useasti käärityn lapun jossa oli niiden henkilöiden nimet kenet Lunan oli aika päästää päiviltään. Hän ojensi lapun minulle ja tutkaili katseellaan ilmeettömiä kasvojani.
”Tietysti menen. Luulitko, että valhetelin? Sitä paitsi, Melodie sanoi, että hän haluaa katsoa Will ja Grasen. Tiedät kyllä miten vihaan sitä tv-sarjaa. Frendit ja Miehen puolikkaat on niin paljon parempia.”
Hän naurhati hiljaa.
Lunan nauru oli aina kiehtonut minua. Palkkamurhaajista kukaan ei juurikaan naureskellut, joten Luna (ja Melodie ja Sophie tietyissä määrin) oli erityinen. Hän hymyili, nauroi, lauleskeli, vihelteli ja hullutteli. Hän oli meistä kaikkein huumorintajuisin ja ainut joka ymmärsi jotakin ilon päälle
Minä en ollut nauranut kahteen vuoteen (nauroin kylläkin silloin kun murhasin jonkun), mutta aina kun Luna nauroi en voinut olla hymyilemättä. Lunan nauru merkitsi minulle vain muutamaa asiaa: Hän oli yhä tännä elämää, hän oli yhä kunnossa ja hänellä ja minulla oli vielä toivoa. Ja niin kauan kuin Luna oli täynnä elämää, en voisi vaipua epätoivoon. Sillä Lunan elämä oli minun elämäni, ja minun epätoivoni olisi hänen epätoivoi.

Meidän välillä oli side, side joka ili muodostunut silloin kun äitimme murhattiin. Äitimme murhasta ei juuri keskusteltu isänsä kanssa, sillä äidillä oli salaisuus, salaisuus joka ei saisi paljastua. Jos se paljastuisi, me kuolisimme sen mukana samalla tavalla kuin äiti. Hitaasti ja tuskallisesti...

Pyyhin ajatukset pois mielestäni. En todellakaan saisi ajatella äitiä ja hänen kuvottavaa loppuaan. Se johtaisi itkuun ja itku johtaisi isäni raivoon. Ja isäni raivo johtaisi... No, sillä olisi pahat seuraukset sille, joka olisi lähimpänä kun isälläni olisi jokin ase.

Tutkailin listaa tarkemmin. Siinä oli vain kolmen ihmisen nimi. Kaksi huonoa ja tarpeetonta poliitikkoa ja yhden presidentin typerä, pinnallinen tytär. Kaikki kolme olisivat helppoja, ja tytön murhaaminen tulisi olemaan hauskaan.

Ilkeä hymy nousi huulilleni ja se sai Lunan nielaisemaan. Kohotin katseeni listasta häneen. Hän oli huolestunut.

"Palaan ennen keskiyötä." Luna nyökkäsi ja lähti kohti huonettaan.

"Luotan sinuun."

"Energiaan."

©2018 Tervetuloa Merlin-sivuille! - suntuubi.com