Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ashleyn näkökulma:

"Ashley...älä. Älä." Laura sanoi. Hänen oli tarkoitettava minua, sillä muita Ashleytä ei lähellä ollut. Ja kyllä, kuulen usein sukunimestäni pilkkanimiä erittäin usein. En ole kovinkaan innokas puhumaan siitä sen enempää.

Itse asiassa, kyllähän sinä minusta varmaan tiedätkin. Niin siis jos luet tai katsot Jumalten uutisia. Minä olen niissä aika usein, usein vähän liiankin usein. Joskus positiivisella aiheella (harvoin) ja joskus negatiivisella kannalla (usein). Olen nimittäin kova kujeilemaan ja taistelemaan. Ja ärsyttämään jumalia. Minä nimittäin olen Poseidon tytär.

Mutta vaikka ”ärsytän melkein kaikkia” olen mielestäni väärin ymmärretty. En minä voi sille mitään, että mielestäni on kiva piilotella mutaa ja ötököitä muiden kenkiin ja sytytellä vessoja tuleen…

"Älä, ihan oikeasti Ashley. Isäsi saa raivarin. Lupasit ettet enää riskeeraa henkeäsi turhan takia" Laura sanoi. Laura on Afroditen tytär. Hän noudattaa aina sääntöjä, on todella kiltti ja NÄTTI. Hänellä on ihanat, kastanjan ruskeat hiukset. Kauniit kirkkaan siniset silmät ja kuulas iho. Pitkä, ja hän on kaikille mukava. Hän auttaa minut usein pois pulasta johon joudun hirvittävän usein.

Minä taas olen aika...erikoinen tapaus. Olen sosiaalinen ja sympaattinen. Olen, no, aika 'tyhmä' (minkä minä sille voin ettei koulu kiinnosta?) ja kaikkien kaveri. Tai, noh, en ihan kaikkien. Jotkin puolijumalat ja jumalat eivät pidä minusta ja tunne on molemmin puoleinen. Matt, Nike, Olivia, Ana, Rick, April, Sam, Anython... Ja osa muun mielestä Jumalista kuten... Afrodite... Dionysos...Hermes...Zeus... Hefaistos... Hermes.... Niin, he eivät pidä minusta. Olen usein pirteä ja hullunkurinen. Mutta sitten kun kuuluu taistella... Niin, silloin minusta ei pidä kukaan. "Ashley, älä!". Niin kuin olin sanonut, Laura pitää säännöistä raivostuttavan paljon. Isäni oli kieltänyt minua hyppimästä kalliolta. Kyllä.

Kuka hän luuli olevansa? Okei, vain Meren kuningas. Mutta, olin jäänyt kiinni siitä, että olin hypännyt 287 metriä korkealta vuorelta veteen. En ymmärrä mitä väärää siinä oli. Okei, olisin voinut kuolla (pah!) tai loukannut itseni pahasti (miten?), mutta ketä kiinnostaa? Ei minua ainakaan. Okei, isääni kiinnostaa, ja kovasti. Okei, hän rakastaa minua. Okei, olen hänen nuorin lapsi, mutta osaan suojella itseäni parhaiten. Okei, hänellä ei ole ollut tytärtä 200 vuoteen. Poikia on ollut, mutta ei tyttöjä. Okei, jos minulle olisi käynyt jotain olisi syytetty neljää isoveljeäni. Justin (20 v.), Taylor (19 v.), Sam (18 v.) ja Chad (16 v.). He ovat ihania, mutta isäni vain syyttää heitä. Tietysti isä rakastaa heitä. En ole vain varma miksi heitä aina syytetään minun "typeryyksistäni". Mitä ne EIVÄT ole...

Ei ole tyhmää mennä tappelemaan sodan jumala Aresin kanssa, eikä sen jälkeen oksentaa Afroditen kengille (hänen ilmeensä oli kärsimyksen arvoinen)....Ei se ole holtitonta....

"ÄLÄ." Nyt Laura korotti ääntään. Katsahdin häneen kyllästyneenä.

"Laura", sanoin nimen huolellisesti ja lempeämmin kuin se oli tarpeen. "Yksi hyppy. Vain yksi. Ei kukaan muu huomaa."

"Yksi hyppy 297 metristä?"

Katsoin alas kalliolta. Niin, 297 metriä. Korkein vuori jonka Olympokselta olen tähän mennessä löytänyt. Tai jonka alta löytyy vettä. Nyökkäsin.

"Yksi hyppy. Ei paha juttu." Vai olisiko? En ole koskaan hypännyt 297 metristä... Se olisi korkein pudotus minkä olisin koskaan hypännyt... Mitä jos jotakin kävisi.... Ennen kuin ehdin ajatella enempää, ponnistin ja hyppäsin mereen.

***

Vettä. Joka puolella. Kaikkialla. Tunsin veden kostean kosketuksen ympärilläni. Tunsin kuinka se imeytyi ihooni ja vahvisti minua. Hengitin vettä keuhkoihini. Oikein kunnolla. Kyllä, hengitin vedessä.

Olin.... kotona... Jos jäisin kiinni, olisin koko loppu elämäni kotiarestissa, mutta se oli sen arvoista. Tunsin olevani kotona, turvassa. Ja sitä tunnetta rakastin. Tunsin turvallisuuden tunnetta niin harvoin, että yritin nauttia siitä. Minua vain häirittiin.

Kala ui ohi. Se katseli minua keskittyneesti, kuin yrittäisi keksiä mistä tunsi minut. (Kyllä, tunsi minut. Isäni Poseidon tuntee kaikki vesi eläimet nimeltään. Vesieläimet tuntevan isäni ja hänen lapset. Myös minut. Olin opetellut kaikkien Olympoksen vesistöissä uivien vesieläinten nimet ja asuin paikat.)

"Päivää". Sanoin. Ääneni kuulosti aivan saman laiselta kuin kuivalla maanpinnalla.

Kalan silmät laajenivat kun hän tunnisti minut.

"Olisi ihanaa jos et kertoisi isälleni tuosta vahingosta, että putosin mereen." kala nyökkäsi ja jäi katselemaan kun sukelsin pohjaan päin.

***

" Ja hän on elossa", Laura sanoi. "Olit pinnan alla 16 minuuttia."

"Hups, unohdin ajan kulun." Enkä unohtanut, olin vain etsimässä pohjasta simpukoita.

"Haiset merelle," Laura sanoi inhon vallassa "Se paljastaa sinut."

"Laura," sanoin keskittyneesti samalla kun aloimme tallustelemaan valtaistuin salia kohti. Tai no, minä tallustelin, Laura sipsutteli korkokengillään. "minä TUOKSUN aina tälle." Niin, onneksi TUOKSUIN aina merelle. En minä muuten olisi voinut jäädä kiinni. Minähän en kastunut vedessä ellen halunnut. Ja... No yleensä halusin mutta en nyt. Hän huomaisi märistä vaatteistani, että olin ollut vedessä. Ja sitten hän kysyin olinko ollut uimassa ja minä vastaisin kyllä. Mutta koska hän osasi tuntea vesistöjen liikkeet, tunnisti kuka missäkin ui hän huomaisi, että olin hypännyt kalliolta. Ja minä sanoisin siihen, että minä putosin vahingossa ja saisin kotiarestia valehtelemisesta ja hänen typerien sääntöjensä rikkomisesta.....

Kuka pitää säännöistä? Minä en tajua, mitä järkeä niissä on! Ne vain aiheuttavat meille lapsille mielipahaa, kun meiltä kielletään kaikki kiva ja tilalle tulee paha mieli. Minä oikeasti rakastan kalliolta hyppimistä. Rakastan sitä kuinka vesi tulee vastaan, kuinka ilmavirta suhahtaa ohitseni, kuinka jalkani koskettavat vettä ja seuraavaksi olenkin veden ympäröimänä... Se oli ihana tunne, mutten voinut selittää sitä isälleni. Hän ei ymmärtäisi.

Menin Olympoksen valtaistuin salille päin. Kello oli 14.55, kohta alkaisi jumalten kokous. Me sankarit (puolijumalat) emme päässeet mukaan. Mutta jokainen jumala valitsi aina vahvimmat lapsensa kokouksiin ajamaan puolijumalten asiaa ja kertomaan jumalten uutisia puolijumalille. Oli siis täysin selvää, että minut oli kutsuttu. Kuten aina.

Kun avasin oven, olivat Zeus (setäni) ja Poseidon salissa. Poseidon istui valtavalla, simpukoin koristetuin valtaistuimella ja sen vieressä oli hiukan pienempiä - mutta suuria myös ne -valtaistuimia. Yksi minulle, yksi Tritonille (aikoja sitten syntyneelle Poseidonin pojalle) ja yksi Justinille. Justin ei ole yhtä väkevä puolijumala kuin minä, mutta väkevämpi kuin muut veljemme. Zeuksen koruttoman tuolin vieressä oli vain yksi Puolijumalalle tarkoitettu istuin.

Arkiviholliselleni, Zachille tarkoitettu valtaistuin. Minä vihasin Zachiä. Hän oli koppava (kuten minä), nenäkäs (kuten minä) ja Tyhmänrohkea (ok, kuten minä) mutta oli fiksu eikä yhtä suloinen kuin minä. Ja hän oli aivan yhtä väkevä kuin minä. Miekkailu tai muuten vaan taistelutunnilla olimme aina pari. Voi sitä juhlaa. Hän on taitava miekkailija, yhtä taitava kuin minä. Se ärsytti minua suunnattomasti. Zachillä on vaaleat ja paksut hiukset kuten minulla mutta rumat sähkön siniset silmät. Samanlaiset kuin Zeuksella. Hyi. Zach on pitkä, ainakin 180 senttiä ja lihaksikas. Hän on tosi kivan näköinen, mutta liian... fiksu ja muistuttaa liikaa isäänsä. Lisää syitä vihata häntä.

Kun hän huomasi minut hän virnisti ja osoitti isääni ja Zeusta, jotka parhaillaan riitelivät keskenään. Isä ja Zeus riitelivät aika usein. Ihan kuin minä ja Zach. Isä ja Zeus puhuivat kreikaksi ja niin nopeasti etten erottanut sanoja. Erotin vain sanat: 'Poseidon, jos Ashley mokaa vielä kerran...' Siinä se. Enempää en ymmärtänyt. Mutta minusta tuntui, TUNTUI että minusta puhuttiin selkäni takana! Törkeää! Katsahdin Zachiin. Hän katsoi takaisin ilkikurisesti. Kohotin kulmiani ja osoitin itseäni. Viestini oli selvä: 'Olenko minä taas päivän onnekas ja heidän puheenaiheensa?' Zach nyökkäsi. Nielaisin. Zeus oli usein aika vihainen ja usein heittäytyi väkivaltaiseksi. Kyse ei ollut siitä, että minä pelkäisin häntä! Vaan, no…Viimeksi hän heitti surfilautani seinää vasten ja se hajosi säpäleiksi. Sen jälkeen hän heitti Afroditen hajuvesi pullon kattoon ja haisin ruusuille yli kaksi viikkoa. Niin, Zeus oli kova panemaan paikat paskaksi. Tosin, niin oli myös isi, Zach ja minä….

Peruutin muutaman askeleen, mutta koska Isällä ja Zeuksella oli niin tarkat aistit, he kuulivat askeleeni. Molemmat sinkauttivat katseensa minuun. He näyttivät vihaisilta, joten minulla oli aavistus.

"Aaassshhhlleeyy!" Isäni huusi. Minulla oli usein tapana matkia isääni huutamalla nimeni oikein kovaa ja vihaisesti. Hän huusi nimeni aika usein samalla tavalla. En koskaan onnistunut täysin. Isäni osasi huutaa nimeni niin...niin...taitavasti.

"Nyt minä tajusin", aloitin," sinun pitää joku kerta huutaa nimeni tuolla lailla niin minä äänitän sen. Sitten voisin opetella matkimaan sinua rauhassa." Isäni katsoi minuun vihaisesti. Mutta olin tottunut siihen. Jotenkin sain aika usein sellaisen 'Sinä olet maailman kaikkein typerin ja uhkarohkein tuntemani tyttö. Sen lisäksi olet todella pulassa." Ajan myötä opin olemaan reagoimatta siihen. "Olen ilmeisesti tehnyt jotain?" sanoin mahdollisimman suloisesti ja viattomasti. Kysymykseni oli typerä. Totta kai, minä oli tehnyt jotain. Ainahan minä olin.

"Ai ilmeisesti?" Isä kysyi.

"Nii-in. Ilmeisesti." Isällä oli selvästikin vaikeuksia hillitä itsensä. Hän oli puristanut hampaansa yhteen ja tuijotti minua vihaisemmin kuin koskaan. Silti minä vain heiluttelin käsiäni ja viheltelin. Kuulin kuinka Zeus tirskahti takanani. Zeus varmasti nautti tästä: Zeus ei pitänyt isästäni, saatikka tämän näsäviisaasta, nolaavasta ja väkevästä TYTTÖ lapsesta. Kyllä hän veljiäni SIETÄÄ. Mutta he ovatkin puhtauden perikuvia...

"Enkö minä kieltänyt sinua hyppimästä kallioilta?" Isä ärähti. Hän ärähteli aika paljon minulle.

"Hmm..." Sanoin miettien. "Anna kun mietin. Tässä voi mennä tovi, joten mitä jos jatkettaisiin tätä ensi vuonna. Silloin minä varmasti muistan."

"Ashley," Poseidon sanoi yllättävän rauhallisesti. "Enkö minä kieltänyt sinua?" Olin juuri sanomassa 'Et' tai 'Et muistaakseni' mutta hän jatkoi:" kyllä kielsin. Ja silti sinä uhmasit kieltoani."

Keksin nopeasti selityksen mitä en ollut ennen käyttänyt. "Minä putosin."

"245 metriä?"

"Ööh... Oikeastaan 296 metriä..."

"296 metriä?" Hän sanoi taas vihaisesti.

"Vai olikohan se 297 metriä... Hmm... Vaikea muistaa..."

"AAASSSHHHLLLEEEYYY!!!"

"Niin?"

Tiesin toimivani typeräsi. Miksi suututtaa isää vielä? Noh, koska se on niin helvetin hauskaa joka ikinen kerta. Rakastan isää vihaisena. Hänen pitäisi olla useammin vihainen MINULLE. Vain minulle. "Mutta isä, sinun ei olisi kuulunut saada tietää. Kuka kertoi...Se Helvetin kala!"

"Minun salissa ei käytetä Haadesin valtakunnan nimeä!" Zeus huudahti ja nousi ylös valtaistuimeltaan.

"Ai", minä sanoin, "Eikö tämä olekaan MINUN salini? Höh, minä olen niin paljon parempi kuin sinä."

Samassa tunsin ilmavirran joka lähti kuin isäni hyppäsi taaksepäin. Minulla kesti hetken tajuta. Minun viaton heittoni taisi suututta Zeuksen, ja hän oli yrittänyt hyökätä kimppuuni. Ja isäni oli hyökännyt Zeusta vastaan, jottei Zeus olisi satuttanut minua.

"Ashley," Zach sanoi. "Tule." Hän tarrasi käsivarrestani ja alkoi vetää minua ulos salista.

"Mutta minä haluan nähdä mitä tapahtuu..."

"Sinä teidät mitä tapahtuu. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun suututat isäni."

"Eikä myöskään vika!" Sanoin iloisesti. Rakastin Zeuksen suututtamista. Pidin jumalista enemmän vihaisina. Zach katsoi minua hetken kummastuneena.

"Minä en halua lähteä." Sanoin napakasti. "haluan kannustaa isiä." Ääneni oli viaton. "Hyvä isi! Sanokaa P. Sanokaa o. Sanokaa S. Sanokaa e.!" Samassa Zach kaappasi minut syliinsä.

"Senkin mieshuora!" Huusin vihaisena. Rimpuilin Zachin vahvoja käsia vastaa. "Laske minut alas. Haluan kannustaa isiä!"

Ja Zach laski minut alas. Vasta kunnes olimme salista ulkona ja ainekin 300 metrin päästä palatsista. Koko matkan sihisin ja yritin kiemurrella alas. Pari kertaa potkaisin, löin ja raavin Zachia.

"Senkin mieshuora" Huusin. Tuhannetta kertaa.

"Mieshuora? Etkö sinä olekaan koko paikan ainut huora?" Hän kysyi laskiessaan minut alas.

"En minä ole huora." Sanoin. Vihani katosi taivaan tuuliin ja puhuin yllättävän iloisesti." Olen lutka."

"Ja miten huora eroaa lutkasta?"

"Ööh..."Tuo kysymys oli paha. En ollut täysin varma mitä/ketä huora ja lutka tarkoitti. Päättelin sen liittyvän jotenkin karkkeihin. "Huora pyytää niistä rahaa?"

"Niistä?" Hän kysyin kummastuneena. "Mistä niistä?"

"No niistä karkeista, senkin pervo!"

Zach pidätteli naurua. "Tiedätkö sinä mitä huora, lutka ja pervo tarkoittavat?"

"No, daaaa. Puolijumalia jotka varastaa jumalilta juttuja kuten karkkeja".

"Ei." Zach sanoi ja kumartui alaspäin. Hän selitti minulle ne sanat kuiskaten. Varmaan siksi, että jos ällöt siveyden jumalat (mm. Athene ja Artemis) olisivat paikalla he löylyttäisivät meidät. Tai, yrittäisi löylyttää...

"Hyi". Huusin kun Zach oli selittänyt ne sanat. "En minä ole huora tai lutka!"

"Et edes ihan vähän?" Hän sai minut nalkkiin.

"No, ehkä vähän lutka.... Mutta sinä olet oikea pervo!"

"En edes vähän mieshuora?"

"Et. Sinä. Olet. Selvästikin. Homo." Okei, minä olin silloin ihan vähän rasisti. En juurikaan hyväksynyt puolijumalia jotka oli seksuaalisuudeltaan poikkeavia. Aika harvat puolijumalista hyväksyi. Zach hyväksyi. Siksi minä häntä homoksi haukuinkin.
"En ole homo. Olen täysin hetero. Tykkään tytöistä. Mutta en lutkista." Hän sanoi ja katsoi minuun merkitsevästi.

"Ai, loistavaa ettet pidä lutkista. Nyt minun ei tarvitse nähdä vaivaa ja särkeä sydäntäsi!"

Niin tällaisia minun ja Zachin keskustelut usein oli. Zach selitti joitakin sanoja joista en tiennyt mitä ne tarkoitti, mutta käytin silti. (mm. leski, apina, auto, horoskooppi...)

Zachin näkökulmasta:

"Zach" Sanoi isäni Zeus."Kai sinä tiedät ette hyväksy Ashleyn kaltaista roskasakkia seuraksesi? Ashley on leväkurkun," Poseidon siis. "lapsi. Ja muutenkin epäkohtelias typykkä ja erittäin tyhmä sellainen". Minusta se oli epäreilua. Ashley oli Poseidonin tytär, erittäin äkkipikainen ja ehkä hiukan tyhmä. Mutta hän osasi olla kiltti...Jos oikein halusi ja pinnisteli...

"Kyllä isä," sanoin vasten tahtoani" Kyllä minä tiedän sen."

"Hyvä" Hän sanoi selvästikin tyytyväisenä. "Voit poistua."

Lähdin salista ja aloin saman tien ajatella Ashleytä ja sitä ensi kertaa kun näin hänet. Tai, kai minä olin nähnyt hänet useammin kuin vain silloin, mutten ollut huomannut häntä.

***

Zach:

Silloin oli perjantai ilta. Eräällä Aresin lapsella, Sethillä, oli ollut juhlat. Seth on kuuluisa hyvistä juhlistaan. Ashley oli saanut kutsun, totta kai. Ashley oli juhlien sokeri. Henki ja sydän. Huomion keskipiste ja perso sille. Hän rakasti juhlia, mutta vielä enemmän hän rakasti juhlimista. Olin silloin matkalla harjoituksista kotiin kun kuulin kolisevaa meteliä varastosta joka oli matkani varrella. Avasin oven ja sieltä mätkähti esiin tyttö jolla oli kullan vaaleat hiukset tulvillaan kiharaa ja meren siniset silmät jotka hohtivat. Katsahdin kaappiin. Se oli täysin tyhjä eikä siellä ollut valoakaan.

"Mitä teit tuolla kaapissa?" Minä kysyin. Hän oli aivan sekopään näköinen. Hän ei oikein katsonut mihinkään suoraan. Katse singahteli sinne tänne kuin etsien jotain.

"Etsin kenkiäni. Punaisia hienoja tennareita. Ne karkasi!" Hän näytti niin surulliselta, että sydäntä särki. Alahuuli väpätti ja suuret siniset silmät kiilsivät. Hän rojahti polvilleen. "Keeengääät!" Hän huusi, "Tulkaa takaisin! Punaiset kenkäni!" Humalassa. Sehän oli selvä. Hän konttasin ympäri pientä puutarhaan huudelleen 'karanneita punaisia kenkiään'. Se oli aika hauskan näköistä.

Sitten hän istahti maahan ja katsoin ensimmäistä kertaa minuun. "Sinä varastit ne." Hän sanoi varmana. "Sinä olet aina ollut kateellinen ja nyt varastit ne. Minä tiedän! Varas!"

"En minä halua sinun punaisia kenkiäsi. En varastanut niitä. Minne jätit ne?"

"Kun en minä jättänyt niitä minnekään!" Hän sanoi itku kurkussa. "Ne karkasi. Juoksi pois..."

"Ashley?" Kuulin äänen kysyvän. "Missä olet?"

"Olen täällä!" Hän sanoi ja yritti kömpiä pystyyn. Hän horjahti ja sain juuri ja juuri otteen hänestä ettei hän kaatunut. "Olen täällä kenkävarkaan kanssa. Hän vei minun kenkäni!"

"Eikös ne karannut?" Kysyin näsäviisaasti.

"Joo-o" Ashley sanoi. "Ne karkasin SINUN luo. Teillä on suhde! Tiesin sen!"

"Ai minulla ja kengilläsi?"

"No joo! Ja sitten minun kengät pettää suo sinun kenkien kanssa. Sinä tuskin haluat pettäviä kenkiä joten voit antaa minulle tennarisi. "Ashley alkoi vetää mustaa tennariani pois vaikken edes nostanut jalkaani.

"Ei sitten!" Hän huusi.

"Ashley?" Kysyin ääni uudelleen. Varaston takaa ilmestyi poika, Chad. Chad oli käynyt kanssani poikakoulua koko 8 vuotta. Niin, meillä oli poika ja tyttökoulut.

Tytöt kävi myös ensimmäiset 8 vuotta tyttökoulua. Sitten ysi luokasta lähtien olimme käyneet koulua yhdessä. Minä olin tuolloin lukion ensimmäisellä. Ashley kävi yläasteen viimeistä luokkaa. He olivat ilmiselvästi sisaruksia. Molemmilla oli meren siniset silmät ja kultainen paksu tukka. Ja sormukset. Oikean käden keskisormessa oli upea timantti sormus. Hopealla renkaalla ja suurella sinesellä timantilla. Timantin muoto oli neliö mainen ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli kolme pienenmpää timattia. Ne olivat syvemmän sinisiä. Sormus oli merkki yhdestä asiasta. He olivat Poseidonin lapsia. Loistavaa. Kyllä minä tiesin Chadin ja hänen veljien olevan Poseidonin lapsia. Mutten ollut uskonut Ashleyn olevan. Hänen veljet olivat niin... kunnollisia. Toisin kuin Ashley.

"Moi Zach." Chad sanoi ja siirsi murhanhimoisen katseensa Ashleyhyn. Ashley oli aivan ilmi selvästi pulassa. Ja hän tiesi sen itsekin. Hän oli ristinyt sormensa yhteen ja pyöritteli peukaloita vihellellen katse tähtitaivaaseen. "Mitä sinä siinä istut?"

"Kenkäni karkasi TUON" hän osoitti minua jota kuinkin suoraan" luo. niillä on suhde! Ja sitten TUON kengilla on suhde mun kenkiin. Toi on piilottanut ne!"

"Ei kengillä ole suhteita." Chad sanoi kärsivällisesti. Aivan kuin tuollainen keskustelu olisi käyty ennenkin...

"Ei vai? No, missä minun punaiset kenkäni on?"

Chad katsoi Ashleytä kummastuneena. "Ei sinulla ole punaisia kenkiä...."

"Ei vai?" AShley kysyi typertyneenä. "No pitäisi olla! Kauppaan!" Hän käveli hiukan eteenpäin, mutta horjahti ja saín hänestä taas otteen.
"Älä lääpi, salamahomo!” Hän huusi vihaisena. Salamahomo? Hän näköjään tiesi jo tuolloin minun olevan Zeuksen poika.

Hetken aikaa Ashley tuijoti kuin transsissa etten päin kunnes hänen silmiinsä ilmestyi jonkinlaisen aivotoiminnan pilke. ”Oletko varma ettet halua antaa minulle kenkiäsi?" Hän kysyi ja räpsytti ripsiään. Hän näytti niin viattomalta. Niin kaipaavalta. Niin avuttomalta...

"Zach, älä katso häneen. Menetät tahdon voimasi." Chad sanoi. Siirsin katseeni pois Ashleystä hiukan häkeltyneenä. Mitä ihmettä oli tekeillä?

"Idiootti!" Ashley huusi veljelleen. Hän risti kätensä rinnalleen ja näytti aivan viisivuotiaalta tytöltä joka ei saanut tahtoaan läpi. "Se oli niin lähellä!" Hän rojahti maahan istualleen. "Minä kerron isille!"

"Ai että olet hiukan huppelissa?"

"ÖÖH...En?"

"Zach?" Chad kysyi minulta. "Voitko viedä Ashleyn jonekin. Minulla on muita menoja."

Niin, Chadin pitää mennä naisiin!” Chad katsoi kummastuneena Ashleyhyn ja kohotti toista kulmakarvaansa. ”Justin kertoi…” Ashley sanoi ja kohotti olkiaan.

Nyökkäsin Chadille. Hän ei ollut ensimmäinen humalainen tyttö jonka veisin kotiin.

"kiitos ja Zach.” Chad sanoi ja alkoi lampsia muualle päin.”Ja muuten, sinuna käyttäisin talutushihnaa…” Hän huikkasi olkansa yli ja katosi pimeyteen.

Ja matkalla sellainen olisi ollut tarpeen. Hän juuri ja juuri pysyi pystyssä ja sai omituisia päähänpistoja. Piti hypätä kalliolta, tappaa lintu lauma, herättää koko kylä. Hän saattoi poukkoilla aivan yllättäen jonnekin ja minä sain sitten juosta perässä. Kun talo Poseidonin lapsille tuli näkyviin sain tarpeekseni poukkoilusta. Nostin hänet ja heilautin reppuselkääni.

"Oletko sinä minun hevonen?! Tai poni?! jooko????"

"Ei, en ole."

"Haista ite!" Hän huusi yllättäen.

"Mitäh?"

"Haista ite"

"En minä sinulle haistatellut..."

"Ai..."

Kannoin hänet ovelle asti. Hän sai kahvasta kiinni eikä kaatunut siis maahan.

"Moi moi. "Hän sanoi ja jätti minut ulos yksinään.

Tuijotin monta minuuttia hänen peräänsä ja kuulostelin kuinka hän, no varmaankin yritti kontata rappuset ylös. Hetken aikaa mietin pitäisikö minun avata ovi ja varmistaa hänen nukkuvan. Ajatus painautui mieleeni kuin synkkä pilvi joten kokeilin ovenkahvaa. Se aukeni hiljaa vailla minkään laista narinaa. Laitoin oven lukkoon ja suljin sen. Jos menisin sisälle, Poseidon (tai Ashley) aistisi minut ja joutuisin pulaan.

Tapasin hänet seuraavan kerran kaksi päivää myöhemmin sunnuntaina. Olin silloin matkalla pois miekkailu salista (kaikkein väkemillä puolijumalilla on viikonloppuisinkin miekkailutunteja) kunnes tunsin omituisen ilmavirran. (Me Zeuksen lapset tunnemme monia siistejä juttuja. Ashleyn mielestä omituisia. Hän sanoi kerran isoon ääneen, että ”Zeuksen lapset kehuskelee kaikella – jopa sillä, että ne haistaa kärpäsen paskankin”)

Avasin oven ja löysin Ashleyn pyörimästä ympyrää. Hänen oikea käsi oli suorana kun hän pyöri seisaalleen.

"Mitä teet?" Minä kysyin

"Yritän päätellä mistä ovesta pitäisi mennä sisään miekkailu tunnille." Hän sanoi pysähtymättä.

"Tästä ovesta mistä minä juuri tulin sisään."

Hän pysähtyi ja näytti tärähtäneeltä. Hän oikeastaan näyttää aika usein tärähtäneeltä. (Shh!)

"Ai? Minulla on hiukan pahaolo joten en voi osallistua..." Hän selvästikin yritti pysyä seisoalleen.

"Tunti loppui jo."

"Wuuhuu!" Hän sanoi iloisesti. "Tai siis, voi ei!" Hän lisäsi 'surullisesti' kun äkkäsi minut uudelleen.

Hän näytteli, selvästikin. Se olisi muuten mennyt läpi tietenkin ilman sitä tuuletusta.

 

 

 

 

 

Luku 2, Ihmiset (Ashley)

 

 

 

 

Kaikki oli sellaista kuin muistinkin. Hajut, oppilaat, luokat, äänet… Mikään ei ollut muuttunut kesän aikana. Olin yhä pahimmassa painajaisessani. Koulussa.

Koska olen huono, tyhmä ja epäkohtelias oppilas, vihasin koulua ja joka ikinen tiesi sen en koskaan ole pärjännyt täällä. Opettajat, oppilaat, isä ja muut jumalat olivat sitä mieltä, että minua pitäisi rangaista siitä, mutta puhuin itseni ulos niistä tilanteista. En vain viihtynyt koulussa. Sain paljon’laiskanläksyjä’ ja kokeita oli liikaa, aivan liikaa.

Hei,”Laura sanoi. ”Ei se nyt niin kamalaa ole.”

Laura piti koulusta. Totta kai, hänhän oli täydellinen. Maltillinen, mukava, tunnollinen ja fiksu. Mitä puolijumalalta voi enää puuttua? Räväkkyyttä.

Puolijumalana oleminen vaatii tilanteisiin heittäytymistä ja uskallusta. Niitä Lauralta puuttui. Häntä ei voinut kuvitella seisoskelemassa tienristeyksessä ja liftaavan. Jos joku liftaisi niin minä, muttei Laura.

Onpas. Vielä kamalampaa kuin ennen. Meillä on yhteiset tunnit lukiolaisten kanssa.” Se tarkoitti sitä, että Zach olisi samassa luokassa yhtä aikaa kanssani. Koska olin vuotta nuorempi kuin hän meillä oli aina yhteiset miekkailu tunnit. Muut 15-vuotiaat olivat yhdessä, minut oli laitettu käymään aina vuotta vanhemman tuntia koska olin väkevämpi kuin muut luokkalaiseni. Minusta oli eniten vastusta Zachille ja toisin päin. Se oli epäreilua.

Kuule, siellä on ihan kivojakin poikia.” Aivan kuin aina ennekin Lauralla oli pojat mielessä. Ainahan hänellä oli. Olihan hän rakkauden lapsi,

Kuten?”

Hän mietti. Mietti ja mietti. Otsa oli kurtussa ja kasvoilla oli mietteliäs ilme.

Thomas!”Hän lopulta ilmoitti. Thomas oli Lauran veli. Mukava ja fiksu. Aivan kuten kaikki muutkin Afroditen ah, niin täydelliset lapset!

Thomas on veljesi, totta kai hän on mukava.”

Istuimme tunnilla takariviin. Saimme itse valita paikat – kiitos jumalille!

Luokka oli samanlainen kuin kaikki muutkin Olympoksen luokat. Puiset seinät, sellaiset seinät mitkä olisi niin ihanaa tuikata tuleen. Pulpetteja oli 40! Paripulpetteja 40! Mutta meidän Olympokselaisten luokat on erilaiset. Meillä on usein yksi isompi luokka, noin 30 oppilasta. Se koostuu puolijumalista ja usein meitä on eri ikäisiä. Ensimmäiset kuusi kouluvuotta käydään omassa ikäluokassa. Ja kun menemme yhdeksännelle luokalla, käymmekin kouluvuoden lukion ensimmäisten kanssa. Ja lukion toisluokkalaiset käy sen kolmosluokkalaisten kanssa. Miksi? Sitä en ymmärtänyt. Toisaalta, minä ymmärsin aika harvoin jotain.

Opettajan pöytä oli liitutaulun edessä. Luokassa paloi himmeästi valoja, mutta kun Zach astuisi luokkaan hän kirkastaisi valot. Todella loistavaa. Ja senhän pitäisi mennä toisin päin. Kun MINÄ astuisin jonnekkin, kaiken pitäisi valaistua karismaattisuuteni takia, ja kun ZACH astuisi luokkaan, kaiken pitäisi,,,, himmetä. Sillä hän oli himmeä tyyppi...

Lukion oppilaat tulivat yhtenä rykelmänä luokkaan. Heidän seassa tuli muutamia ysi luokkalaisia. Vanessa, Tia, Ron, Harry, Ken ja Lizzie…

Kun näin Zachin aistini valpastui. Suoristin ryhtiäni ja hengittelin luokan hajuja. Se johtui LUULTAVASTI siitä, että olimme vihollisia. Puolijumalat valpastuivat aina, kun kun lähellä ili joku jolta pitäisi ottaa mirri pois.

Tarkkailin ympäristöäni: oppilaita, opettajaa, ja ennen kaikkia Zachiä. Hän huomasi minut ihan yhtä nopeasti kuin minä olin huomannut hänet. Hän nyökkäsi minulle, mutta minä vain tuijotin häntä halveksiva katse kasvoillani. Olisin hänelle mukava sitten kun Artemis rakastuisi. Eli ei koskaan.

Opettaja rykäisi ja kiinnitti luokan huomion. Nojasin käsivarteeni laiskasti ja yritin keskittyä. Ei siitä mitään tullut kun edessäni istui Party-poika Seth. Hän heitti hiljaa läppää koko ajan, aina ja oli yksi parhaimmista ystävästäni. Vaikka hän huomautteli minulle koko ajan vaaleista hiuksistani hän oli mukava poika.

Hyvää huomenta.” Opettaja sanoi. Kun siristin silmiäni näin, että hänellä oli pinsetti jossa luki nimenä: Hra O’Connel (Athena).

Emme siis tulleet hänen kanssa toimeen, tiesin sen heti. En pitänyt Athenen lapsista, saatikka Athenesta. Hän ja minun isä oli vihollisia joten minä ja hänen lapsensa olimme automaattisesti vihollisia, Sillä lailla se meni. Tiesin kyllä muutaman kivan Athenen lapsen, mutta en olut heidän kanssa sydän ystäviä. Se johtui varmaankin siitä, etten tiennyt mitä sydän ystävä tarkoitti.

Aloitamme uuden lukuvuoden iloisesti. Vaihdamme paikat.” Opettaja sanoi.

Luokka täyttyi voihkaisuista ja vastaan väittäjistä. Minä taisin olla yksi heistä.

Hän aloitti eturivistä. Nimet meni minulta täysin ohi. Minulla oli mielessä tuleva lukuvuosi. Mistä aineesta pääsisin läpi, mistä en. Oli ilmiselvää, että miekkailu ja taistelutunnit menisi leikiten läpi. Mutta entäs tarujen historia tunnit? Tai maatalous? Tai matematiikka? Tai omituiset taru kielet? Ei hitto. Vitosta nelosen perässä,

Havahduin mietteistäni kun vierustoverini vaihtui. Minun ei tarvinnut katsoa kuka viereeni oli tullut, aistin hänet. Sähköisen auran. Itsevarmuuden ja koppavuuden.

Mulkaisin häntä myrkyllisesti. Kuka vaan paitsi Zach. Ja tietysti se oli juuri Zach.

Mitä?”Hän kysyi viattomasti. ”En minä tätä pyytänyt.”

Huokaisin alistuneesti. Mutta pahin oli vasta tulossa.

Noniin, ysit. Testaamme teidän oppimistanne viime vuodelta pistokokeella.”

Loistavaa. Ihanaa. Kerrassaan suurenmoista.

Kannattelin päätäni käsieni varassa. Minä en pääsisi läpi. En millään. Viime vuonna olin... Lintsannut, lintsannut vähän lisää ja lopulta lopettanut tunneilla käymisen. En minä halunnut opiskella! Ja minä unohdin käydä oppitunneilla. Ihan viattomasti unohdin.

Kuule,”Kuiskasin Zachille. ”Haluatko värjätä hiuksesi vaaleiksi ja olla minä?”

Ööh… En”.

Okei.” Sanoin ja kohautin olkiani. ”Minuna oleminen on tosi kivaa...”

Koe paperi laskeutui eteeni. En osannut mitään. Kaikki oppimani (mitä ei ollut kovinkaan paljoa.) katosi maailman tuulin. Oi tuulen jumala Aiolos, pidä tietoni salassa, Voi olla, että joskus minun tarvitsee tietää saako musta minut yhä näyttämään lihavalta.

Kokeessa kyseltiin taru kielistä. Omituisia kieliä: Espanja, Ranska, Suomi, Englanti, Italia…

Minulle riitti Kreikan mytologian kieli. Aakkoset jotka MIELKEIN osasin ulkoa. Minä kyllä oppisin ne, jos vain jaksaisin opiskella…

Usealla kielellä minun piti kirjoittaa nimeni. Hitto vie, enhän minä osaa kirjoittaa nimeäni edes omalla kielelläni? Entäs sitten vaikka italiaksi? Ranskaksi? Eihän sellaisia maita ole olemassakaan! Kirjoitin joitakin kirjaimia kohdalle missä nimeni kuuluisi lukea ja huomasin silmänurkastani kuinka Zach katsoi vastaustani. Hän ei tietenkään kirjoittanut kokeeseen nimeään eri kielillä. Hänen ikäisillä papan aluilla oli toinen koe, vaikeampi koe. Voi kumpa Laura olisi vieressäni. Hän oli auttanut.

Mitä tarkoittaa Aschleyz?” Hän kuiskasi.

Naurettavaa miten tyhmä hän olikaan! Aschleyz oli ilmiselvästi nimeni ranskaksi.

Tai sitten ei.

Ei sitä noin kirjoiteta.” Hän kuiskasi minulle oikean tavan. Kirjoitin sen ja siirryin seuraavaan. Kun vastausta ei kuulunut katsoin häneen.

Autatko vai et?”

En tiedä… Olisi mukava nähdä kuinka rukoilet…”

Pyöräytin silmiäni. En IKINÄ rukoilisi Zachiltä mitään. En ikinä. Kuolisin mieluummin sata kertaa kun pyytäisin häneltä mitään.

Et siis halua apua? Vai eikä imagosi kestä pyytämistä?”

Voi kuule Zach… Imagoni kestää mitä vain. Jopa sinun kaltaisesi hikarit.” Nousin ylös ja palautin paperin opettajalle. Muutama muu ei ollut vielä palauttanut.

Mulkosilmä Connetciu kohotti kulmiaan kun palautin melkein tyhjän paperini. Hän kävi innoissaan korjailemaan kokeita. Istuuduin alistuneesti paikalleni ja huokaisin. 4+ napsahtaisi. Pyöreä nelonen. (En ole koskaan ymmärtänyt miten nelonen voi olla pyöreä).

No niin, 9 luokkalaiset. Ottakaa hirviö-kirjat ja aloittakaa sivulta 187. Minä korjaan kokeet sillä aikaa.”

Mitä?” Kuulin Lauran kysyvän. Minustakin se oli outoa. Meillä pitäisi olla tarumaat -tunti. Ei Hirviö-tunti. Tosin, minä olin ihan ok hirviö-aineissa.

Kuulit kyllä, sivu 186.”

En voinut hillitä itseäni. En voinut. ”Äsken se oli sivu 187, nyt 186. Hmm… Kumpaa kannattaisi kokeilla…?”

Ashley…”Opettaja sanoi pahaenteisellä äänellä.

Niin? Oi sinä, suuri mulkosilmäinen ja niin valtaisa rumilus?” Luokka tirskahteli.

Opettaja mulkaisi minua ja minä hymyilin hyväntahtoisena.

Ihan hyvää minä tarkoitin…Mulkosilmät on kauniit...” Sanoi ’loukatulla’ äänellä. Opettajan ääni ja katse pehmeni. Olin osunut hyvää kohtaan kun oli teeskennellynkattua.

Olet kuin isäsi. Ylpeä, koppava ja äkkipikainen. Mutta, mitä tiedät Kerberoksesta?”

Vastaus tuli minulta epäröimättä. Ei minun tarvinnut miettiä mitä vastasin, olinhan joskus jopa tavannut Kerboksen.

Kerbos on kolmipäinen koira, joka vartioi Manalaa. Hänen tehtävänsä oli päästää sisään vain kuolleita. Sen ohitse pääsi sisään kuitenkin sankareita kuten Herakles, Orfeus, Hermes ja Aineas. Heillä kaikkilla oli eri tavat päästä tämän ohi. Herakles paini sen kanssa…Orfeus nukutti sen…”

Hyvä. Tietysti lisäisin siihen vielä, että…”

Minä lopetin kuuntelemisen. Minulta oli kysytty – olin kuunnellut. Minun ja opettajien välillä oli omituinen sääntö: Jos he kysyivät minulta tunnilla jotain ja jos, JOS vastaisin oikein (mikä oli erittäin harvinaista) tai osottaisin kuuntelevani he antoivat minun olla loppu tunnin rauhassa. Jos en kuuntelisi ja he huomaisivat sen, he piinasivat minua koko loppu tunnin.

Nyt oli oikeastaan aika ihme kun kuuntelin, saatikka osasin vastata. Toisaalta, olin kohdannut Kerboksen kerran. Olin silloin ystäväni Selenian luona joka on itse kuoleman jumalan haadeksen lapsi. (Minä ja Haades tulemme oikeasti toimeen. Hän on veikeä tapaus). Kerbos oli ihan okei. Se oli leikkisä (tykkäsin kun ruiskutin vettä sen päälle, mikä on hyvä koska jos ei ole veden kestävä, minun kanssa ei voi olla…) Se olit tosin kuolannut päälleni.

Äkillinen surun aalto pyyhälsi lävitseni. Heidän, Selenian ja Haadeksen ajatteleminen sai minut tuntemaan outoa ikävää. Se meni lävitseni vahvana surun aaltona. En oikein kestänyt surua. Olin luonteeltani pirteä ja iloinen joten aina kun tunsin surua siitä tuli hallitsematonta. Yritin pitää tunteen sisälläni. Yritin keskittyä opetukseen, Mutta en onnistunut sillä katkeruus Kerbokselle täytti mieleni. Hän oli kuolannut päälleni....

Kello soi. Nousin pulpetiltani ja aloin pakata reppuani. Kuulin kuinka Zach työnsi tulolinsa pöydän alle.

Kuule Bass…” Hän teki sen tahalleen. Tietenkin teki. Hän tiesi kuinka paljon vihasin sukunimeäni.

Niin, Boss?” Sanoin takasin. Zach vihasi sanaa ’Boss’ yhtä paljon kuin minäkin’Bassia’. Boss ei ole Zachin lempinimi vaan pilkkanimi jonka Seth ( ja minä) keksin. Sitä ei tarvitse kertoa Zachille…

Tarvitsetko tukiopetusta?”

Ehdotus tuli aivan yllättäen. Tukiopetus kuulosti hienolta, mutta ensin oli selvitettävä mitä tukiopetus tarkoitti.

 

 

En voi uskoa, että teen tämän.” Sanoin kun laskin lainakirjani kahvilna pöydälle. Omituista kyllä, olin suostunut tukiopetus ehdotukseen.

Haluat tehdä vaikutuksen muihin puolijumala poikiin jotta sinulla olisi ’koko paketti’.” Hän sanoi silmiään pyöritellen. Ärsyttävää…

Totta. Mistä aloitetaan.?”

Historiasta. Tiedätkö mitä se on?”

Tai sitten aloitetaan siitä, mitä tarkoittaa 'koko paketti'” Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.” Mutta siis, historia on... Eri juttujen juttuja, sillä lailla… Jännittävästi. SEURAAVA aine.”

Ei, ei , ei… Käymme ensin läpi alueesi.”

Oikeastaan se oli hyvin hyvin, hyvin...… tyhmää. opin kyllä jotain, mutta kaikki se oppimani vei entistä tietoa pois. Kun oppii jotain uutta, vanha katoaa.

Vau,”hän sanoi lopulta kun aikamme loppui. ”En ole koskaan tavannut ketään joka olisi noin pihalla elueesta. En vieläkään miten voit sekoittaa ihmisten maanosat keskenään. Miten Pohjois Amerikka voi olla sama New Yorkin kanssa?”

Kaikki ei tiedä, että Ranska on kaupunki ja kieli.” Sanoin nenäkkäästi. Kuten kerroin opin kaiken laista. Zach sanoi ettei oppi ojaan kaada, mutta minä olen erimieltä. Kun tietää liikaa pään paino lisääntyy mikä saa puolijumalan kaatumaan – ojaan. Zach ei ymmärtänyt sellaisia syvällisiä ajatuksia.

Kurkkasin reppuuni – taas. Ikävä kyllä Zach näki sen ja huokaisi samaan aikaan kanssani.

Bass,”Hän sanoi. Heitin häntä kynälläni.” Ei kirjasi vain tule ja tupsahda reppuusi. Sinun pitää hakea ne.”

Mitä jos ne tulevatkin? Minun pitää mennä vastaan.” Olin jo matkalla kunnes Zachin käsi tarttui kyynerpäähäni.

Kirjasi on… Kipeitä. Ne ovat sairaalassa.”

Toivottavasti ne paranevat pian. On niin kurjaa mennä oppitunnille ilman kirjoja…” Sanoin myötätunteisesti. En ollut kylläkään huomannut kirjoissani mitään sairautta. Tosin se saattoi johtua siitä, että viimeksi kun olin nähnyt kirjani… (EN ole hukannut niitä. Ne on…) En edes muista milloin olin viimeksi nähnyt kirjoja. Enkä ollut sata varma oliko matematiikan kirja punainen vai vihreä! Vai olikohan se vihko minkä politin jotta saisin ve, ssan tuleen… (se valo meinasi sammua!)

Seuraavat kuukaudet olivat hyvin hämmentäviä. Tunneilla yritin kaikin voimin keskittyä tai ainekin pysyä hereillä. Ainakun olin nukahtamaisillani, Zach pukkasi minua niin kovaa kylkeen, että kiljaisin. Se herätti opettajien huomion ja jouduin vastaamaan automaattisesti seuraavaan kysymykseen koska olin 'niin innoikas, että päästelin kiljahduksia.' Vannon, että Zach teki sen tahalleen. Mutta, kaikkein kummallisinta oli se, että mitä useampi kuukausi vierähti, sitä... kirkkaammalta kaikki näytti. Zachin antama tukiopetus teki tehtävänsä. Opin oikeasti jotakin ja osasin vastailla useampiin kysymyksiin tunneille – oikein. Kerran, kun opettaja kysyi kielten tunnilla miten sanotaan ruotsiksi, 'mitä kuuluu?' minä JOPA VIITTASIN. Opettaja – ja koko muu luokka- meni hämilleen. Vastasin kysymykseen kuitenkin väärin, mutta opettaja kehui minua hyvästä yrityksestä.

Zach keräsi tietenkin huomiota taidoillani. Hän muisti aina joka ikisen oppitunnin jälkeen kailottaa suureen ääneen miten ylpeä hän oli kun hänen tukiopetuksen minulle alkoi tehdä tehtäväänsä. Kerran kysyin siihen, että mitä hemmetin tehtävää se oikein teki, jotakin baletti-esitystä? Zach huokaisi. Aina, Ikuisesti. Ehkä minun pitäisi kehitellä hänelle uusi lempinimi? Huokailija? Huokaus?

Mutta, tukiopetuksessa oli muutama huonokin puoli. Juorut.

Olympos on täynnä juoruja. Siis, meilläpäin juoruille on tehty jopa oma lehti: 'Olympoksen kuumimmat juorut – myös Ashley Bass!' Ja niin, lehden keksijä vihaa minua, siksi minusta löytyy viikko toisensa jälkeen uusia juoruja. Eräänä viikonloppuna lehden kannessa komeili kuva minusta ja Zachista.

Heti kun näin kuvan, ensimmäinen ajatukseni oli, että 'näytän tosi kivalta, Zach ei, ja kuinka minun pitäisi käyttää useammin kalanruoto lettiä.' Sitä tunnettä seurasi järkytys.

Lehdessä väitettiin, että minä ja Zach seurustelimme. Seurustelimme. Minä. Ja. Zach. Yhdessä. Kuin kaksi.... juttua. Ihastuneita.

Minun piti toistaa kannessa näkyneet sanat uudelleen ja uudelleen, kunnes ne tulivat lopullisesti mieleeni. Puolijumalat, pikkujumalat, ja nymfit ympärilläni tirskuilivat ja naureskelivat. Tujotin kuvaa vielä hetken, kunnes sanoin isoon ääneen: ”Tuo on kyllä tosi hyvä kuva minusta JA ZACHISTA. Onneksi se on tässä koko Olympoksen nähtävillä.” Käännyin ympäri ja katselin läsnäolijoita. ”Eikö vain?”

Myös kotona oli kuultu näistä juoruista. Veljeni Justin oli jopa ostanut lehden ja KEHYSTI sen olohuoneeseen. Minä ja veljeni suhtauduimme juoruun aika vitsailevasti ja huumorilla, mutta isäni laittoi minut viiden asteen kuulusteluun. Sain siinä sitten selitellä oikein juurta jaksaen kaiken Zachin antamasta tukiopetuksesta ja noussussa olevista tuntinumeroista. Isäni hymähteli jotakin aina välillä väliin, mutta muuten asiasta ei sen koommin keskusteltu. Vaikka se juoru oli meistä hauska, kukaan ei halunnut kenenkään luulevan, että minä seurustelisin ZEUKSEN pojan kanssa. Se tekisi hallaa kaikille Poseidonin läheisille.

Mutta kyllä, vaikka minun oli se niin vaikea myöntää, teki Zachin tukiopetus hyvää. Sain nimittäin tarujen historiasta D:n. Numeroissa se vastasi kahdeksikkoa, ja se oli aivan mieletöntä. Mutta, ikävä kyllä, kun minulle sattuu jotakin kivaa niin tapahtuu heti perää jotakin kamalaa. Se on ikään kuin yksi niistä monista jumalten laeista.

Juuri silloin SE tapahtui. Juuri sillon. En muistele sitä mielelläni. Siksi, että en kunnolla muista mitä tapahtui ja kaikki muistot on sumieta ja hämäriä. Ja niin voimakkaita voimapurkauksia.

Ensin maa jalkojemme alla alkoi täristä. Tuolit pomppivat muutaman sentin korkeudella ja kivet lenteli. Ihmistet alkoivat kiljahdella ja katsoivat minuun syyttävästi joka oili minusta epäreilua. Minä olen järisättänyt Olympoksen maata vain... Kuusi kertaa? Se oli vahinko!

Minä ja Zach katsoimme toisiimme.

"Hei..." Zach sanoi epävarmasti."Ei sinun noin huolissasi tarvitse olla kirjojesi takia. Kyllä ne tulee kuntoon..."

Mulkasin häntä. Ihan kuin minä nyt kirjoistani olisin huolissani! Flunssa voi tulla kaikille. Jopa kirjoille. Toivottavasti opettaja ymmäräisi. Hän ja minä voisimme lähettää yhdessä kirjoille kortit.

"Se en ole minä."

Salama löi jonnekkin.Tai oikeastaa useampi. Kuului se hauska jyrähdys. Kuulosti siltä kuin Zeus yrittäisi tahalleen pommittaa meitä niillä. Minä pelkäsin salamoita. Ken tietää jos Zeus yrittäisi osua niillä minuun. Ihan leikillään...

Äkkiä minua kävi pyörryttämään. En tiedä mistä se johtui.Luultavasti niistä voiman purkauksista joita ympäriläni tapahtui. (Maanjäristys ei haitannut minua, mutta entäs salamat ja tuli!)

Tunsin kuinka lämpötila vieressäni nousi. En silti voinut katsoa paloiko jossain.Joka kerta kun hengitin se kirveli keuhkoissani ja sattui. Keskityin hengittämään ja tuijottamaan seinää.

"Tämä huone on tulessa! Äkkiä ulos!" Joku huusi.

En silti pystynyt keskittymään. Huone pyöri ikävästi silmieni edessä. Oli saman lainen olo kuin karuselli ajelun jälkeen.

"Ashley?" Zach kysyi huolissaan kun en liikkunut minneen. "Ulos."

Minä en voi kovin hyvin..." Ennenkuin ehdin sanoa jotain muuta, pyörryin.

 

*****


Olisi ihanaa kertoa, ette pyörtymisen jälkeen oloni oli loistava. Ja, että minulla oli paljon fiksumpi oli kuin ennen. Mutta ei.

Päinvastoin.

Tunsin omituista tunnetta päässäni. Kesti hetki tajuta, että se oli painetta ja se koski. Ehdin jo ajatella pitikö opiskelun jalkeen aina sattua. Olin hyvilläni kun ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää opiskella koska sen jälkeen tuntisi kipua. Mutta miten Zach ja Laura jaksoi tätä kipua? He opiskelitvat niin paljon...

Lisää painetta. Kipeää kohtaa päässäni koskettiin joka johti uuteen kipuun. Voihkaisin.

"Ashely?" Kysyi tuttu ääni. Minua ärsytti kun kuulin sen äänen.

"Mitä?" Kysyin ärtyneenä. Avasin silmäni ja näin Zachin kumartuneen ylleni. Hän katseli minua huolissaan. Ihmettelin mitä syytä hänellä oli olla huolissaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän löysi minut tajuttomana maasta ja olin ennenkin selvinnyt niistä. Mutta sitten haistoin sen. Omituisen hajun. Hajun joka ei ollut ruokaa saatikka sitten kaakaota joten haju ei varmaankaan ollut mikään hyvä juttu…

Nousin varovasti istualleni ja katselin ympärilleni. Järkytyin.

Kaikki oli pilalla ja todella rumaa. Ruoho jalkojemme alla oli pelkkää tuhkaa. Se tuntui hassulta käsieni alla. Puista oli pudonnut kaikki lehdet kuten myös pensaista. Upea kahvila on tuusan nuuskana ja ketään ei näkynyt minun ja Zachin lisäksi. Ilmassa oli ohut mutta silti sakea sumu pilvi tai sitten se oli valtava, harmaa hattara.

"Mitä täällä on tapahtunut?" Kysyin. Minulla oli olo kuin matematiikan tunnilla. En ymmärtänyt mitään... Taaskaan. Ehkä opettajat eivät vitsailleetkaan kun sanoivat minun olevan hiukan... tyhmä.

"Kaikki oli tulessa. Oli kreikkalaista tulta ja sitä toista tulta...” Zach sanoi hiljaa.

"Ai sitä tulta mikä näyttää ihan kurpitsalle?" Kysyin kiinnostuneena. Sitä ällöttävää oranssia ihmismäistä tulta oli näytetty yksi tunti. (Kun vain muistaisin mikä tunti). Olin sen jälkeen tuikannut varaston tuleen joka oli täynnä kirjoja juuri sillä ihmismäisellä tulella. Minua yllytettiin ja se oli kapina...

"Näköjään olet kunnossa. Salamat löi ihan hullun lailla..."

"Ai kuten minä lyön?"

"Saanko jatkaa? Maa tärisi ja ihmisiä pyörtyili. Ilma täyttyi häkästä..."

"Ai siitä tosi pahasta myrkky parfyymistä? Sitä mitä Afroditen lapset käyttää?

Hän huokaisi. Hän huokaili paljon seurassani. "Ei vaan sitä kaasua. Minun oli saatava sinut mahdollisimman nopeasti pois aulasta ettet hengittäisi sitä liikaa... Minulle se ei aiheuta ongelmia."

"Niin, koska sinä olet papan poika. Tai sitten se johtuu siitä, että sinä hengität myrkkykaasua ulospäin! Siksi täällä ei ole ketään muuta! Sinä hengitit niin paljon etteivät he kestäneet myrkkyä joten juoksivat pois! Sinun on pyydettävä anteeksi!" Huusin innoissani.

Mielestäni Zachin oli pakko olla jonkinlainen lohikäärme, sillä kenenkään puolijumalan ei pitäisi olla niin typerä ja inhottava kuin Zach. Puolijumalten kuuluisi olla hienoja ja… Rentoja! Ei typeriä tiukkapipoja niin kuin Zach ja jumalat!

Hän jatkoi kun ei olisi kuullutkaan, vaikka minä kyllä tiesin, että hän oli kuullut sen!

"Puolijumalat vain... Katosi. Siis kuin tuhka tuuleen. Hetken ajan he olivat siinä ja sitten... Katosivat.”

Mietin kuulemaani. Tiesin, ettei Zach ole kova valehtelemaan. Olen kuullut ja nähnyt kuinka hän taitavasti valehtelee isälleen, mutta muuten hän on kiltti kuin… No, vaikka kuin jokin lintu. Hänen kiltteydestään huolimatta en ollut varma pitäisikö minun uskoa häntä. Mitä jos tämä olisikin jokin hänen ja isänsä juoni? Vai puhuiko Zach totta? Mitä muutakaan puolijumalille olisi voinut tapahtua?

Jokin sisälläni sai minut luottamaan häneen. Tai siis, Zach on monesti auttanut minua. Kun meillä oli miekkailuharjoitukset ja ranteeni oli venähtänyt hän oli tuonut siteen ja auttanut minua. Ja viime viikolla kun valtava helvetin koira ajoi minua takaa oli Zach hämännyt sitä ja minä olin sitten lopulta sen tappanut. Mutta nuo olivat vain tekosyitä. Hänen silmissään oli sitä jotakin. Jotakin mikä ärsytti minua suunnattomasti ja jotakin mihin tiesin voivani luottaa. Oliko se tuli joka siinä hehkui? Tai levoton katse? Vai huolestunut?

"Entäs jumalat? Miten he voivat hyökätä meidän kimppuun?"

Zach näytti haluttomalta vastata tai siltäkun ei tietäisi mitä sanoa. Silti hän lopulta avasi suunsa. "En tiedä."

Hetkinen. Sanoiko hän juuri ettei tiedä. Vau, jos papan poika ei tiedä vastausta sitten ollaan pulassa. Se ei ole erikoista jos minä en tiedä vastausta. Mutta Zach! O-ou…

"En saa jumaliin yhteyttä. He eivät vastaa."

 

 

Oletko koskaan saanut pommia käsiisi? Tai onko joku joskus pudottanut sinun kymmenestä kilometristä? Jos sinulle ei ole koskaan käynyt kumpaakaan et tiedä milta minusta tuolloin tuntui. Tosin, jos olet joskus saanut aivo tärähdyksen sitä voi verrata tuohon olo tilaan jota silloin koin.

 

*****

 

"Minulla on nälkä. Ja kylmä. Ja nukuttaa." Minä sanoin. Olimme laahustelleet ympäri Olymposta ja etsineet eläviä olentoja tai helvetistä ryömineitä torakoita kuten minä sen ilmaisin. Ainut elävä olento oli torakka. Se sai minut pelästymään ja hyppäämään Zachin kaulaan. Se oli aika noloa, mutta ties mitä se torakka olisi voinut minulle tehdä.

"Olet sanonut noin jotakin... Kymmenen kertaa." Zach sanoi piruilevasti. Laskin kaikki kerrat yhteensä jolloin olin valittanut. Ei niitä ihan kymmentä ollut. Ehkä noin yksitoista. "Etkö keksi enempää valitettavaa?"

Mietin hetken. Mieleeni tuli heti valittamisen aihetta. Koulu... Säännöt... Zeus... "U-uu" Sanoin innokkaasti. U-uu tarkoitti sitä, että olin innoissani jostain. "Sinä! En millään haluasi olla täällä, saatikka sitten sinun kanssa." Zach katsoi minuun loukkaantuneena. Kohotin kulmiani.

"Sanoinko jotain väärää?" Ääneni oli loukkaantunut kuten myös mielialani. Olin yrittänyt niin kovasti olla kiltti. Oikein kiltti.

"Ashley. Tuollaisia asioita ei sanota muille."

"Kuulostat ihan isältäni."

Hän huokaisi. Voi hyvät jumalat, että hän huokaili paljon. Kaikki huokaili minun kanssani. Oliko minussa jotain vikaa?

Mitä jos lähdettäisiin etsimään jotakin muuta mitä eläisi.” Zach ehdotti. Hän tähysteli itään päin ja näin kuinka hän kurkkaisi minua sivusilmällä. Mulkaisin häntä. Sitten hymyilin sillä uusi idea tuli päähäni.

Joo, mennään. Ties vaikka löydettäisiin minun klooni. Joo! Vähänkö se olisi siistiä! Eikö olisikin, Zach? Ajattele: Kaksi Ashleyta! Eikö se olisikin kivaa. Tai sitten se olisi tuplakivaa! ”

Niin, yhdessäkin on jo liikaa.” Hän sanoi nenäkkäästi ja alkoi kävellä itään päin. Seurasin häntä varovaisin askelin. Kurtistin kulmiani ja katsoin häneen kysyvästi.

Mitä tuo tarkoitti, tuo yhdessäkin on jo liikaa? Teetkö sinä minusta pilkkaa? Oliko se ironiaa?”

Hän ei vastannut. Jatkoi vain matkaa. Seurasin varovaisin askelin ja tähystelin ympärilleni.

Zach?”Kysyin varovasti. ”Miksi me tähystelemme maastoa?”
Hän kääntyi ja törmäsin häneen. Isku oli kova ja sen voimasta lennähdin maahan istualleen. Katsoin häneen loukkaantuneena.

Tuo ei ollut nätisti tehty. Soo soo, Zach”. Heristin hänelle sormeani ja virnistin. ”Paha Zach.”

Hän ojensi kätensä ja kun tartuin siihen hän veti minut pystyyn ja tuijotti minua. Hän huokaisi. Taas. Olikohan se huokailu jokin sairaus?

 

 

 

 

Kävelimme ympäri Olymposta varmastikin ainekin tunnin. Yritin matkalla vihellellä ajan kuluksi, mutta Zach kielsi sen. Se ei kuulemma kuulostanut kivalta. Sanoin siihen, ettei hänen äänen sävynsäkään ollut mikään huippuihana. Se aiheutti kamalan riidan välillemme.

Nyt riittää, Ashley!” Zach tiuskaisi. ”En halua kuulla enää sanaakaan siitä, että näyttäisin mukamas vaaleanpunaiselta pehmonallelta!”

Miltä sinä sitten haluat näyttää? En ymmärrä sinua…”

Hän kääntyi ja tuijotti minua murhaavasti. ”Mitä sinä sitten ymmärrät?”

Hänen äkillinen viha joka kohdistui suoraan minuun sai minut pysähtymään. Tuijotin häntä pitkään ja yritin keskittyä. Jokin oli vialla. Jokin oli vialla hänen kantillaan ja minunkin puolestani. Välimme ei olleet kunnossa. En vain tiennyt mikä oli vialla. Ja mistä minun pitäisi osata tietää? Olin pieni ja tyhmä tyttö joka osasi surfata ja juosta tosi nopeasti pitkiä ja lyhyitä matkoja. Mutta Zachillä oli selvästikin ongelma –okei se ei ollut minulle yllätys eikä mikään – ja minun oli keksittävä miten saisin hänet puhumaan. Justin oli aina sanonut, että puhuminen auttaa. Päätin lähestyä häntä suoraan.

Mikä on ongelmasi? Äläkä yritä sanoa jotakin sen tapaista, että ne ovat ’aikuisten’asioita. Sinä olen yhtä pentu kuin minäkin, et vain kehtaa myöntää sitä.”

Zachia taisi yllättää suorasukkaisuuteni. Mutta minä olin sellainen tyttö joka ei tykännyt mutkikkaista sukista. Tai siis, en halunnut olla mutkikas sukka.

Zach tuijotti minua pitkän hetken ja tuntui kuluvan ikuisuus (mikä ei tietenkään ollut totta, sillä en millään jaksaisi olla niin pitkää aikaa paikoillani) kunnes hän viimeinen vastasi: ”Minulla on hirveät paineet, Ashley. Isäni on ylijumala joten kaikki odottavat minunkin olevan jotenkin tosi upea. Minun pitäisi pitää itseni hengissä ja samalla sinut. Enkä minä edes tiedä miten sen teen, koska en tiedä mitä tapahtui.”

Punastuin hiusrajaani myöten. Purin huultani jotten nauraisi sillä tilanne oli ’vakava’.

Zachilla ei siis ollut minkään laista käsitystä tapahtuneesta. Se oli HYVIN huono asia, sillä se tarkoitti sitä, että minun pitäisi selitellä hänelle kaikkea turhaa. Ja hän olisi siitä hyvin vihainen. Joten voisin tehdä kuten aina ennenkin: Olla kertomatta elämää mullistavia tietoja. Silloin kukaan ei olisi vihainen… Niin, mutta he olivat tuplasti vihaisempia kuin kuulisivat mitä olin salaillut…

Kuule Zach,” Aloitin välttelevästi. Hän kohotti kulmiaan ja tuijotti minua vielä tiukemmin. Aivan kuin en olisi tuntenut itseäni jo entistäkin hermostuneemmaksi. ”minulla on teoria miksi näin on käynyt… OKEI! Minulla oli tosi kurja ja tyhmä päivä joten etsin jotakin kivaa tekemistä. Sitten löysin Zeuksen Salaman ja ajattelin, että se näytti sopivalta liukumäeltä minun nukkeleikkeihini joten otin sen ja sitten tajusin sen olevan tosi vahva ja heilutin sitä ja sitten sali räjähti.”

Okei, tuosta seurasi erittäin kiusallinen hiljaisuus. Tuijotin jonnekin kauas tyhjään harmaaseen tyhjyyteen. Zach sen sijaan tutkaili kasvojani, yritti varmasti selvittää, sitä, että kuinka paljon minä oikein pälpätin totuutta. Samassa hän räjähti nauruun.

Sinäkö räjäytit Olympoksen? Ashley, syön mielummin toisen kenkäni kun uskoisin sinua noin naurettavassa asiassa.”

Zach, pidätkö ketsupista? Tulet tarvitsemaan sitä – ja paljon – kun popsit kenkäsi.”

Räjäytitkö sinä OIKEASTI Olympoksen?”

Nyökkäsin. En uskaltanut puhua, pelkäsin sanovani jotakin tyhmää kuten: 'Kyllä, räjäytin Olypoksen koska en keksinyt parempaakaan tekemistä' tai 'Jonkin oli jo aika panna töpinäksi.'

©2018 Tervetuloa Merlin-sivuille! - suntuubi.com